Ulkomailla sijaitsevat varat ja veropetos

Suomen lain mukaan verovelvollisella on laaja ilmoittamisvelvollisuus tietyistä varoistaan, kuten arvopapereista, ja veloistaan sekä saadusta tulosta ja niistä tehtävistä vähennyksistä. Tämä koskee laajasti kaikkea omaisuutta, myös sellaista joka sijaitsee Suomen ulkopuolella. Vuosina 2014-2015 tähän laajaan tiedonantovelvollisuuteen pohjautuen käytiin julkisuudessa keskustelua valmisteilla olleesta ”armahduslaista” (HE 32/2015), jonka tarkoituksena oli mahdollistaa Verohallinnolle aiemmin ilmoittamatta jääneiden tulojen ja varallisuuden ilmoittaminen ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia. Lakiesitysluonnos vedettiin kuitenkin pois ja tulojen ja varojen ilmoittamatta jättämistä arvioidaan rikosoikeudessa edelleen rikoslain 29 luvun mukaan.

Perusmuotoisessa veropetoksessa henkilö antaa verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta, salaa tällaisen seikan, tai veron välttämistarkoituksessa laiminlyö velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle. Veropetos on kyseessä myös silloin, kun henkilö muuten petollisesti aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen, sen määräämisen liian alhaiseksi tai sen aiheettoman palautuksen. Veropetoksesta voidaan tuomita sakkoon tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Veropetos muuttuu törkeäksi, jos siinä tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä tai se tehdään erityisen suunnitelmallisesti, ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistuksena voidaan tuomita vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta.

Armahduslakiin liittyvä keskustelu oli osa laajempaa tapahtumaketjua, jossa erityisesti sveitsiläisten pankkien vuosikymmeniä noudattama tiukka pankkisalaisuus alkoi murtua kansainvälisen tietojenvaihdon lisääntymisen myötä. Suomalaisilla yksityishenkilöillä on ollut tilejä ulkomailla useista eri syistä, kuten liiketoiminnan harjoittamiseen liittyen, mutta tilejä on saatettu avata myös sodan jälkeen koetun vieraan vallan uhan vuoksi. Eräissä tapauksissa suomalaiset ovat päätyneet omistamaan ulkomaisia tilejä myös ulkomaalaisen puolison kuoleman johdosta.

Viimeistään keskustelu valmisteilla olleesta armahduslaista toi suomalaisten tietoon, että myös ulkomailla olevat varat ja niistä saadut tulot pitää ilmoittaa Verohallinnolle. Armahduslain säätämisen epävarmuudesta huolimatta julkisen keskustelun myötä vuosien 2014-2015 aikana Verohallinnolle tehtiin lukuisia oma-aloitteisia oikaisupyyntöjä, joissa suomalaiset yksityishenkilöt ilmoittivat ulkomailla sijaitsevia tilejä, niillä olevaa varallisuutta ja varallisuuden tuottamia tuloja. Usein kyse on ollut tilanteesta, jossa jälkeläiset tai leski ovat ilmoittaneet vainajan ulkomaille aikanaan siirtämää varallisuutta, josta he eivät ole olleet tietoisia, tai eivät ole tienneet, että varallisuus on tuottanut tuloa, joka olisi tullut ilmoittaa Suomessa. Useat ilmoitukset on käsitelty verotuksen oikaisumenettelyssä, jossa verovelvollisille on määrätty veronkorotus ja täten ne bis in idem -periaatteen nojalla heille ei voida enää määrätä sanktiota rikosprosessissa. Tietyissä tilanteissa Verohallinto ei kuitenkaan ole määrännyt veronkorotusta, vaan on tehnyt asiasta tutkintapyynnön poliisille veropetoksen selvittämiseksi, vaikka aiemmin maksamatta jääneet verot on maksettu oikaisuprosessin yhteydessä.

Veropetoksina tai törkeinä veropetoksina tutkittuja oma-aloitteisen oikaisun tapauksia on tavattoman monia. Tapaukset tuntuu valikoituneen rikosprosessiin yksinomaan sen perusteella kuinka suuresta vältetyn veron määrästä on ollut kyse, eikä niinkään sen perusteella kuinka moitittavana menettelyä voidaan pitää. Törkeänä veropetoksena on kaavamaisesti pidetty sellaisia tapauksia, joissa vältetyn veron määrä on 17 000 euroa tai enemmän.

Nyt puheena olevissa tapauksissa moni olennainen seikka, kuten esimerkiksi vältetyn veron määrä, on sinänsä yksiselitteistä määrittää, joten tältä osin tapauksiin ei liity juurikaan tulkinnanvaraisuutta. Vaikein ja samalla tärkein kysymys koskee kuitenkin toiminnan tahallisuutta ja sen arviointia, sillä veropetos on rangaistava ainoastaan tahallisena. Oma-aloitteisen ilmoittamisen myötä käsittelyyn tulleet asiat ovat poikkeuksellisia, sillä usein varat siirtänyt henkilö on vasta lopun lähestyessä kertonut niistä läheisilleen. Usein jälkeläisille on kerrottu, että varoista on maksettu kaikki verot asianmukaisesti ja monesti varat ulkomaille siirtänyt henkilö on saattanut myös antaa avoimen omaisuudenhoitovaltakirjan pankille, jolloin varoilla on käyty verotettavaa tuloa tuottavaa kauppaa ilman, että jälkeläiset eli verovelvolliset ovat olleet tästä tietoisia.

On myös aiheellista huomioida, että ulkomaiset tilit ovat jääneet aivan tavallisille suomalaisille yksityishenkilöille, joilla ei välttämättä ole ollut mitään kokemusta ulkomaisesta sijoitustoiminnasta taikka osaamista veroilmoitusten antamisessa tai ylipäätään taloudellisten asioiden hoitamisessa. On siis perusteltua aihetta kysyä, ovatko he tietämättään todellisuudessa tahallaan välttäneet veroja, toimineet erityisen suunnitelmallisesti taikka tavoitelleet huomattavaa taloudellista hyötyä, jos he eivät ole olleet tietoisia varoista, niiden tuotosta ja ilmoittamisvelvollisuudesta.

Syyteharkinnassa on käytännössä noudatettu hyvin kaavamaista linjaa sen suhteen, jos vältetyn veron määrä ylittää edellä mainitun 17 000 euroa. Kyse on tällöin törkeästä veropetoksesta. Myös käräjäoikeudessa lähtökohtana on tiukasti ollut se, että verovelvollinen tuntee lain ja on syyllistynyt tahalliseen veropetokseen, jos on jättänyt ulkomaisia varoja ilmoittamatta. Oikeuskäytännöstä on kuitenkin löydettävissä tapauksia, joissa syyte on hylätty sen vuoksi, että tahallisuus on jäänyt näyttämättä toteen, kun tulosta on asianmukaisesti maksettu verot toiseen valtioon, vaikkakin osa tästä tulosta olisi tullut kohdistaa Suomeen muodostuneelle kiinteälle toimipaikalle ja tullut ilmoitettavaksi ja verotettavaksi täällä (ks. esim. KKO 2017:98). Tilanne on siis monella tapaa mielenkiintoinen tahallisuusarvioinnin kannalta. Nähtäväksi jääkin, miten hovioikeudessa tulkitaan vaikeaa tahallisuuskysymystä ja tekojen törkeyttä.

Bernt Juthström ja Mona Numminen, Waselius & Wist Oy